Epilepsia-tietoa

[ Home ] [ Up ]              



       

Kirjoitus julkaistaan kirjoittajan, Saara Kareksen luvalla. Ei jälleen julkaisu oikeutta.
Kirjoitus on alunperin julkaista BPK yhd. keskustelupalstalla 17-07-2001.

Epilepsia keskustelu nousee tasaisin väliajoin esille ja hyvä niin sillä tätä ikävää sairautta ei pitäisi lakaista maton alle ja on hienoa, kun omistajat avoimesti kertovat kohtauskoiristaan ja kokemuksistaan. Paitsi että se on arvokasta tietoa jalostuksellisesti niin "kohtalotoverien" kokemuksista kuuleminen varmasti lohduttaa monta epileptikon kanssa elävää.
Sen sijaan minun on vaikea ymmärtää, ketä hyödyttää toisten syyttely!

Olen vuosia sitten kahlannut läpi kohtauskoirien sukutauluja etc. ja tämän keskustelun nähtyäni kävin pitkästä aikaa vilkaisemassa winbelgin kohtauskoirien listaa. Ajattelin että voisin täydentää tilastoani, mutta listahan oli lyhentynyt entisestään?! Tuskin tämä kuitenkaan on seurausta epilepsian määrän vähenemisestä?!

Ilmoittakaa ihmeessä ne kohtauskoirat winbelgiin! Niin kuin eräs alkupään kirjoittaja mainitsi sairaan koiran omistaminen ei ole häpeä! Ei myöskään kasvattajalle, sillä jos joku kasvattaja on vielä säästynyt tältä sairaudelta niin hyvä, mutta totuus on, ettei täysin epilepsiasta vapaita linjoja ole olemassakaan ja jos, joku muuta väittää on hän joko tyhmän tietämätön tai valehtelija.

Nk. työkoiralinjoista minulla ei ole tarkkaa tietoa, mutta epäilen vahvasti näidenkään linjojen puhtautta, sillä valitettavasti tiedon saanti eurooppalaisilta kasvattajilta on erittäin vaikeaa ja myös työlinjaisten koirien pentuesisarusten "hävikki" prosentti on suuri. Tähänkin pätee taas. että meillä on taipumus olettaa kaikki yksilöt, joista ei ole tietoa terveiksi, kun asian pitäisi olla päinvastoin!!

Avoin ASIALLINEN asiasta puhuminen toivottavasti myös toisi ongelman oikeat mittasuhteet esille, sillä minusta ainakin tuntuu että tästä aiheesta puhutaan, joko liian vähätellen tai liian kiihkoillen, sillä epilepsia on ikävä tauti, mutta suuria kohtauksia saavien koirien määrä kannassamme ei ole kuitenkaan juurikaan korkeampi kuin epilepsian esiintyvyys koirapopulaatiossa keskimäärin.

Olen joitakin vuosia sitten kirjoittanut belgi-lehteen epilepsiasta ja olen edelleen samaa mieltä asiasta. Laitan otteen jutusta tähän jos jotakin asia kiinnostaa.
Saara Kares, genetiikan FM

EPILEPTISTEN KOHTAUSTEN HERITABILITEETTI BELGIANPAIMENKOIRA TERVUERENEILLA

America Tervueren Clubin 1980- luvun lopulla tekemän kohtauskyselyn perusteella määritettiin tervuereneille esiintyvien kohauksien heritabiliteetti. Ko. tutkimukseen on viitattu jo lehtemme numerossa 5/96 (Sirpa Teikari, Amerikan tervuerenyhdistyksen kohtauskysely).
Heritabiliteetti kertoo sukulaistenvälisen toistensakaltaisuuden asteen ja mittaa perinnöllisyyden suhteellista tärkeyttä fenotyypin eli ilmiasun määräytymisessä. Heritabiliteetin määrittäminen on hyödyllistä, kun jalostuksessa pyritään jonkun ominaisuuden karsimiseen tai lisäämiseen. On hyvä muistaa, että heritabiliteetin tarkka arvioiminen on melko hankalaa ja usein sen keskihajonta on melko suuri.
Kyseisessä tutkimuksessa oli mukana 997 koiraa, joista 17%:a oli saanut ainakin yhden kohtauksen. Tutkimuksessa huomioitiin ainoastaan yksilöt, jotka olivat vähintään viisivuotiaita tietoja kerättäessä. Epileptisille kohtauksille on ehdotettu useita erilaisia periytymismalleja, mutta tarkkaa periytymismallia koirilla ei edelleenkään tunneta. Kyseisessä heritabiliteetti tutkimuksessa käytettiin tilastollista Bayesian analyysiksi kutsuttua menetelmää, jonka etuna on, että se toimii niinkutsutulla "treshold" eli kynnysarvo mallilla toisin kuin perinteiset yhden lokuksen huomioivat mallit. Tämä on järkevää sillä kohtausten uskotaan olevan mahdollisesti multilokuksellista alkuperää (Srenk ja muut 1994),
Kerätyt tiedot oli saatu luottamuksellisesti kasvattajilta. Kyselykaavakkeesta kävi ilmi mm. omistaja, kasvattaja, koiran nimi ja sukupuu, syntymäaika, ja saatujen kohtauksien määrä. Lisäksi pyydettin arvioimaan kohtauksien laatua ja ensimmäisen kohtauksen ilmenemisikää. Ottamalla tutkimuksiin vain vähintään viisivuotiaita koiria poistettiin mahdollisuus luokitella terveeksi mahdollisesti vasta myöhemmällä iällä kohtauksia saava koira.
Tutkimuksen tuloksena saatiin heritabiliteetiksi 0.77 ja keskihajonta huomioon ottaenkin arvo on erittäin suurella todennäköisyydellä yli 0.6. Tutkimuksessa ei havaittu eroa sukupuolien välillä. Lisäksi tutkimuksesta kävi ilmi, että koirat jotka saivat eniten kohtauksia olivat yli kaksi vuotiata saadessaan ensimmäisen kohtauksen.
Vaikkei tutkimus ratkaissutkaan periytymismallia, niin saatu korkea heritabiliteettiarvo viittaa selkeästi taudin perinnöllisyyteen, lisäksi näinkin korkean heritabiliteettiarvon omaavan ominaisuuden vastustaminen pitäisi olla suhteellisen helppoa. Paras keino vastustaa sairautta olisi sulkea jalostuksen ulkopuolelle kohtauksia saaneet yksilöt. Koska myös kohtauskoirien terveet sisaret voivat kantaa sairautta perimässään tulisi myös niiden jalostuskäyttöä välttää. Tällätavoin kohtausten määrä pitäisi saada laskuun.

Lähde: T.R. Formula, A.M. Oberbauer ja K.N. Brown: Heritability of epileptic seizures in the Belgian Tervueren. Journal of Small Animal Practise (1997) 38, 349-352

Kohtaukset Suomessa

Edellä kuvattu tutkimus siis ei varsinaisesti kerro mitään uutta ja meillä kohtauskoirat on jo pitkään pyritty sulkemaan pois jalostuksesta. Miksi siis kohtaukset vain tuntuvat lisääntyvän meillä?
Olen nyt jo toista vuotta yrittänyt kahlata läpi meillä suomessa kohtauksia saavien koirien, etenkin groenendaelien sukutauluja ja valitettavasti en ole päässyt sen pidemmälle perinnöllisyyden saloissa kuin muutkaan. Olen lähestynyt ongelmaa etsimällä yhtäläisyyksiä kohtauskoirien sukutauluista, tiettyjä yhtäläisyyksiä löytyikin, mutta useimmiten kyseinen koira oli yksilö, jolla on paljon jälkeläisiä. Lähestyessäni asiaa suhteuttamalla kohtauksia saavien jälkeläisten määrä kokonaisjälkeläismäärään, erot koirien välillä eivät olleetkaan enää merkittäviä. Uroksilla, joilla on paljon yli 4-vuotiaita jälkeläisiä on myös muutamia epileptisiä ja epämääräisiä kohtauksia saavia jälkeläisiä, mutta ne ovat useimmiten melko satunnaisesti eri narttujen kanssa. Pääsääntöisesti uroksen jälkeläisistä muutama % saa jonkinlaisia kohtauksia. Tämä ei ole kuitenkaan korkeampi kuin koirapopulaatiossa yleensä esiintyvien kohtauksien määrä.
Ainoastaan yhdellä groenendael uroksella on merkittävästi useampia kohtauksia saavia jälkeläisiä. Kyseisen koiran emän ja veljen tiedetään jättäneen euroopassa joitakin "kohtauskoiria". Erona muihin on myös, että kohtauksia esiintyy useissa yhdistelmissä ja pentueessa useammalla yksilöllä.
Tässä kohdassa haluaisin kuitenkin muistuttaa, että niin ikävä sairaus kuin epilepsia onkin pitää muistaa, että tämä koira on antanut myös paljon hyvää rodullemme. Siksi toivoisinkin, ettemme leimaisi kaikkia koiran jälkeläisiä ja jälkeläisten jälkeläisiä vaan yrittäisimme hyötyä tiedoistamme, varoa riskikoirien yhdistämistä ja käyttää maltillisesti näitä yksilöitä.
Maltillisella käytöllä tarkoitan sitä, että suuri ongelma on kohtauksien myöhäinen alkamisikä. Hyvä keino olisi odottaa yksilön ja siten myös sen sisarien ehtimistä n. 4-5n vuoden ikään, ennen jalostukseen käyttämistä. Tähän mennessä kohtaukset ovat useimmiten jo alkaneet. Tai vaihtoehtoisesti, että ensimmäiset jälkeläiset ehtivät 3-4 vuoden ikään ennen uusien jälkeläisten syntymistä.
Tämä ei kuitenkaan ole kovin suosittua ottaen huomioon koiran melko lyhyen lisääntymisiän. Huolimatta kirjallisuuden ja erilaisten lemmikki ym. ohjelmien väitteestä, että nartulle paras ikä ensimmäiselle pentueelle on heti toisesta tai kolmannesta juoksusta, noin 2i-vuotiaana, uskaltanen väittää, että belginarttu on tuskin edes henkisesti ja fyysisesti täysikasvuinen kaksivuotiaana ja viisivuotiaskin ensisynnyttäjä synnyttää vaivatta suuren pentueen. Joten jos et halua pennuttaa narttuasi neljää kertaa ehdit teettää mainiosti pari pentuetta esim. noin 4 ja 6-vuotiaana. Nartunkin kohdalla pitää kyllä todeta, että yksi "fiasko" pentue ei vielä rotua kaada. Ongelmia tulee, jos tämän ensimmäisistä jälkeläisistä ehditään astuttaa useita ennen kuin niiden emä alkaa saada kohtauksia.
Usein uroksia katsellaan turhankin vanhaksi, ennen kuin ensimmäinen vihdoin uskaltautuu käyttämään jotakin urosta ja heti ryntää kuusi muuta käyttämään samaa urosta samana vuonna. Tyhmää!!!!. Uros kun pystyy lisääntymään yleensä alle 2 -vuotiaasta usein vielä 10-vuotiaaksi veteraaniksi. Eikä sen koiran perimä muutu vaikka sillä ei vielä kaikkia maailman titteleitä olisikaan. Tällä en nyt tarkoita, että kaikkien pitäisi rynnätä käyttämään nuoria uroksia, tai että terveys ja luonnetestit pitäisi sivuuttaa vaan, sitä että kasvattajilla pitäisi olla silmää ja hieman rohkeuttakin käyttää vielä tuntemattomia koiria ja jättää ne sitten kasvamaan ja katsoa myöhemmin jalostuskäyttöä uudelleen, kun niiden jälkeläisistäkin on jo saatu tutkimustietoa.
Kukaan ei tietenkään haluaisi ottaa itse riskiä, mutta karu totuus on että rodulle aiheutuu varsinaisia ongelmia vasta kun jalostukseen on käytetty lyhyellä aikavälillä paljon samaa yksilöä tai saman suvun yksilöitä, jonka jälkeläisissä sitten havaitaan yhtäkkiä runsaasti kohtauskoiria. Sama asia pätee myös moneen muuhun perinnölliseen ongelmaan.
Kohtauksista vielä todettakoon, että melkoinen ongelma on jalostuksessa suhtautuminen yksilöihin, joiden lähisukulaiset saavat kohtauksia. Ihanteellista olisi, jos voisimme vain karsia kaikki riskikoirat pois jalostuksesta, mutta ainakin groenendaelien kohdalla tilanne on sellainen, että jos suljemme pois koirat joiden sisar, sisarpuoli, jälkeläinen vanhempi tai jommankumman vanhemman sisar saa epileptisiä tai epämääräisiä kohtauksia ei meille jää ainoatakaan jalostusyksilöä. Vaikka rajaisimme pois vain koirat, joiden sisar saa kohtauksia supistuu jalostukseen käytettävien koirien määrä niin paljon, että se saattaa aiheuttaa uusia ongelmia. Henkilökohtainen mielipiteeni on, että tärkeintä olisi tietää niin paljon kuin mahdollista, jotta pahimpia riskejä voitaisiin välttää. Ikävä kyllä olen huomannut, että meillä on taipumus olettaa kaikki yksilöt, joista ei ole tietoa terveiksi, kun asian pitäisi olla päinvastoin!! Vältämme paniikin omaisesti yksilöitä, joiden suvuissa on muutamia kohtauskoiria tai muita ongelmia ja surutta valitsemme uroksen, jolla on paljon nuoria jälkeläisiä, tai sisaruksia, joista kukaan ei tiedä mitään. Parempi olisi yrittää käyttää maltillisesti mahdollisimman useita eri yksilöitä ja varmistaa, että jos menee pieleen niin on mahdollisuus vielä löytää muitakin linjoja.

Lisäksi vertailin kohtauksia saavien koirien sisäsiitoskertoimia, muunnoksen keskiarvoihin. Kohtauskoirissa oli muutama selvästi sisäsiitetympi yksilö, mutta toisaalta on myös pentueita, joissa on korkea sisäsiitosarvo ja jotka ovat täysin terveitä. Yhteenvetona voi siis sanoa, että sisäsiitoskertoimella ei näkynyt olevan yhteyttä epileptisten kohtausten esiintymiseen.

Saara Kares, genetiikan FM

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Ameriikan Klubin tekemässä tutkimuksessa olen itse mukana, Black Master's kasvateillani ja sinne löytyy linkki
Terveys-sivultani: TUTKIMUS JOSSA OLEN ITSE MUKANA.